ARNHOLM. Olisinko silloin saanut toisenlaisen vastauksen kirjeeseeni?
ELLIDA. Mistä sen tietäisin? Saihan Wangel toisenlaisen vastauksen.
ARNHOLM. Mitä siis hyödyttää kertoa siitä, ett'ette ollut vapaa?
ELLIDA (Nousee ikäänkuin tuskan ja levottomuuden ajamana.) Täytyyhän minun jollekin uskoa salaisuuteni. Ei, ei. Istukaa te vaan.
ARNHOLM. Miehenne siis ei tiedä siitä mitään?
ELLIDA. Minä tunnustin hänelle jo alussa, että sydämeni oli kerran ollut kiintynyt toiseen. Enempää hän ei tahtonut tietää. Ja sen jälkeen emme ole kajonneet koko asiaan. Eikähän se muuta ollut, kuin sulaa hulluutta. Ja menihän se sitten ohi. Niin minä tarkoitan, — tavallansa.
ARNHOLM (Nousee.) Ainoastaan tavallansa? Eikö kokonaan?
ELLIDA. Kyllä, kyllä! Voi, rakas Arnholm. Te ette sittenkään ymmärrä sitä. Ja sehän onkin niin käsittämätöntä. En tiedä miten voisin sen teille selittää. Te vaan luulisitte minua sairaaksi. Taikka kerrassaan hourupäiseksi.
ARNHOLM. Mutta hyvä rouva Wangel, — nyt teidän todellakin täytyy puhua suunne puhtaaksi.
ELLIDA. No niin. Minä koetan. Kuinka te, järkimies, selitätte sen seikan että — (Katsoo ulos, keskeyttää.) Puhutaan sitten myöhemmin, tuossa tulee joku vieras. (Lyngstrand tulee puutarhaan vasemmalta. Kukka napinlävessä ja silkkinauhoihin ja papereihin kiedottu kukkavihko kädessä. Seisahtuu, viivyttelee empivän näköisenä verannan luona.)