ELLIDA. Entä sitten? Mitä muuta tapahtui?
LYNGSTRAND. Niin, sitten tulee kaikista kummallisin, jota en voi ikänäni unohtaa. Sillä hän lisäsi, ja senkin yhtä hiljaa: Mutta minun hän on ja minun hän on oleva. Ja minua hänen täytyy seurata, vaikka minun merenpohjasta olisi noustava häntä noutamaan.
ELLIDA (Kaataa itselleen vettä lasiin. Hänen kätensä vapisee.) Huh, miten helteistä täällä on tänään.
LYNGSTRAND. Ja sen hän sanoi sellaisella tahdonvoimalla, että minusta tuntui kuin voisi hän tehdäkin sen.
ELLIDA. Ettekö tiedä, mihin tuo mies on joutunut?
LYNGSTRAND. Hän ei varmaankaan ole enään hengissä, hyvä rouva.
ELLIDA (Kiivaasti.) Mistä sen päätätte?
LYNGSTRAND. Mehän jouduimme sittemmin haaksirikkoon. Minä pääsin isoon veneeseen kapteenin ja viiden muun miehen kanssa. Perämies meni pikkuveneeseen. Siinä oli myös amerikkalainen ja eräs kolmas.
ELLIDA. Ja heistä ei ole kuulunut mitään sen koommin?
LYNGSTRAND. Ei, rouva, ei niin mitään. Hyväntekijäni kirjoitti siitä aivan äskettäin. Mutta juuri sentähden olen saanut niin vastustamattoman halun luoda tästä aiheesta taideteoksen. Tuo uskoton merimiehen vaimo on niin elävänä edessäni. Ja sitten kostaja, joka on hukkunut ja merestä kuitenkin nousee vaimonsa vuoteen viereen. Minä näen selvästi heidät molemmat.