ELLIDA. Rakas Arnholm, hän ei ehkä sittenkään ole niin kaistapäinen.
ARNHOLM. Tuo juttu kuolleesta merimiehestäkö teidät noin säikäytti!
Minä kun luulin —
ELLIDA. Mitä te luulitte?
ARNHOLM. Minä tietysti luulin, että kaikki oli teidän puoleltanne vain pientä peliä ja — että teitä koko ajan kiusasi vain se huomio, että miehenne ja hänen lapsensa elävät omaa perhe-elämäänsä, josta te olette kokonaan suljettu pois.
ELLIDA. Ei, ei! Olkoon sen laita miten tahansa. Enhän voi vaatia, että mieheni eläisi yksinomaan minua varten. Minulla ei ole oikeutta siihen.
ARNHOLM. Mutta minusta teillä sentään pitäisi olla se oikeus.
ELLIDA. Ehkä. Mutta minulla ei kuitenkaan ole sitä. Ja elänhän minä itsekin omaa elämääni, josta nuo muut ovat poissuljetut.
ARNHOLM. Te! (Hiljemmin.) Tarkoitatteko, että —? Te — te — ettette oikeastaan pidä miehestänne?
ELLIDA. Oi pidän, pidän! Kaikesta sielustani olen ruvennut pitämään hänestä! Ja juuri sentähden tämä on niin kauheata, — niin selittämätöntä, — suorastaan käsittämätöntä —!
ARNHOLM. Uskokaa huolenne minulle! Teettehän sen, rouva Wangel?