WANGEL. Hän sanoi siis sen itse. Tunnusti suoraan?
ELLIDA. Aivan suoraan. Mutta hän sanoi tehneensä vaan, mitä oikeus ja kohtuus vaati.
WANAGEL. Oikeus ja kohtuus? Mistä syystä hän sitten murhasi hänet?
ELLIDA. Sitä hän ei ilmaissut. Sanoi vaan ettei sitä voi kertoa minulle.
WANGEL. Ja sinä luotit yksinkertaisesti hänen sanaansa?
ELLIDA. Niin, en olisi silloin voinut edes epäillä häntä. No niin, hänen täytyi lähteä. Mutta kun hän oli jäähyväisiä sanomassa — ei, sinä et koskaan voi arvata, mitä hänen päähänsä silloin juolahti?
WANGEL. No? Annahan kuulla!
ELLIDA. Hän otti taskustaan avainrenkaan ja sormestaan sormuksen, jota hän tavallisesti aina käytti. Minulta hän niinikään otti pienen sormuksen, joka sattumalta oli mukanani. Nämä molemmat sormukset hän pujotti avainrenkaaseen. Ja sitten hän sanoi että nyt hän vihkii meidät molemmat yhteen meren kanssa.
WANGEL. Vihkii —?
ELLIDA. Niin hän sanoi. Ja samassa hän heitti sormukset niin kauvas kuin jaksoi meren selälle.