BOLETTE. Se olisi minusta jotenkin yhdentekevää.
ARNHOLM. Muuten ettehän voi sanoa, että täällä niin kokonaan ollaan elämästä erossa. Ainakaan ei kesäisin. Tämähän on tähän vuodenaikaan kuin jonkunlainen suuren maailman yhtymäpaikka. Melkein keskipiste — noin ohimennen.
BOLETTE (Hymyilee.) Niin, teidän, joka itse olette täällä noin vaan ohimennen, teidän on tosiaan helppo tehdä pilaa meistä.
ARNHOLM. Minäkö tekisin pilaa! — Kuinka te voitte semmoista luulla?
BOLETTE. Tuo kaikki, minkä lausuitte suuren maailman yhtymispaikasta ja keskipisteestä, sen te olette kuulleet kaupunkilaisilta. Niillä on tapana puhua semmoista.
ARNHOLM. Totta puhuen olen sen pannut merkille.
BOLETTE. Mutta siinähän ei ole totuutta nimeksikään. Ei meille, jotka olemme tänne sidotut. Mitä hyötyä meillä siitä on että suuri tuntematon maailma vaeltaa tästä ohitse, matkustaessaan sydänyön-aurinkoa katsomaan? Me emme koskaan saa nähdä sydänyönaurinkoa. Ei, me saamme vaan kiltisti tyytyä elämään täällä ruutanalammikossamme.
ARNHOLM (Istuu hänen viereensä.) Sanokaapas, hyvä Bolette, — eikö teidän mielenne ikävöi jotain — jotain määrättyä tarkoitan, jotain jota te täällä kotioloissa olette vailla?
BOLETTE. Niin, voi olla…
ARNHOLM. Ja mitä se oikeastaan on? Mitä te täällä kaipaatte?