Helmer. Mitä, rouva Linde, olettenko täällä näin myöhään?
Rouva Linde. Niin, suokaa anteeksi; tahdoin niin mielelläni nähdä Noraa hänen hempuvaatteissaan.
Nora. Oletkos istunut täällä minua odotellen?
Rouva Linde. Olen; pahaksi onneksi en ennättänyt tänne aikaisin kyllä; sinä olit jo tuolla ylhäällä; ja niin arvelin minä, etten saata lähteä täältä, ennenkuin olen sinut nähnyt.
Helmer. (ottaa Noran shaalin hänen päältänsä.) Niin, katsokaa tarkkaan häntä. Luulisinpa että häntä kyllä kelpaa katsella. Eikös hän ole kaunis, rouva Linde?
Rouva Linde. Niin, se täytyy myöntää —
Helmer. Eikö hän ole ihmeellisen kaunis? Semmoinen olikin yleinen mieli seurassa. Mutta kauhean itsepäinen hän on, — tuo armas, pikku lello. Mitäs sille teemme? Voitteko uskoa, että minun täytyi melkein väkisin tuoda hänet sieltä pois.
Nora. Oh, Torvald, sinä vielä kadut sitä, kun et sallinut minun viipyä vaikkapa vain puoli tuntia lisäksi.
Helmer. Siinä kuulette, rouva. Hän tanssii Tarantellaansa, — saa äärettömästi mieltymyksen osoituksia, — joka oli hyvin ansaittu, — vaikka hänen esityksessään kenties oli melkoisesti luonnollisuutta; minä tarkoitan, — hiukan enemmän kuin, tarkkaan punniten, saattaa soveltua yhteen taiteen vaatimusten kanssa. Mutta olkoon menneeksi! Pää-asia on, — hän saa mieltymystä; saa äärettömästi mieltymystä. Antaisinko minä nyt hänen jäädä sinne tämän perästä? Heikontamaan vaikutusta? Eipäs; minä otin pikku, kauniin Kaprityttöni — kaprisisen Kaprityttöseni voisin sanoa — kainalooni; kiersimme kiireesti salin ympäri; kumarsimme joka haaralle, ja — niinkuin romaaneissa sanotaan — tuo kaunis näkö ompi kadonnut. Lopun tulee aina olla vaikuttavainen, rouva Linde; vaan sitä minun on mahdotonta saada Noran käsittämään. Puuh, kun täällä on lämmin. (heittää dominon tuolille ja avaa oven kamariinsa.) Mitä? Pimeähän siellä on. No niin; tietysti. Suokaa anteeksi — (hän menee sinne sisään ja sytyttää pari kynttilätä palamaan.)
Nora. (kuiskaa ripeästi ja hengästyneenä.) No?!