Nora. Onko niin pitkä aika jo kulunut siitä kun viimein näimme toinen toisemme? Niin, niinpä taitaa olla. Oh, viime kahdeksan vuotta ovat olleet onnellista aikaa, usko se. Ja nyt olet siis tullut tähän kaupunkiin? Tehnyt pitkän matkan talvisaikaan. Se oli reippaasti tehty.
Rouva Linde. Minä tulin höyrylaivalla juuri tän'aamuna.
Nora. Huvitellaksesi jouluna, tietysti. Oh, kuinka se on hupaista! Niin, huvitellaita, sitä tahdomme oikein. Mutta riisuhan päällystakki päältäsi. Eihän sinulla lie kylmä? (auttaa häntä.) Kas niin; nyt istumme hauskasti tähän uunin eteen. Ei, käy nojatuoliin tuohon! Tässä keinutuolissa tahdon minä istua. (tarttuu hänen käsiinsä.) Niin, no nythän sinulla on vanhat kasvosi jälleen; oli ainoastaan ensi tuokiossa —. Vähän kalpeammaksi olet kumminkin tullut, Kristiina, — ja ehkä hiukan laihemmaksikin.
Rouva Linde. Ja paljon, paljon vanhemmaksi, Nora.
Nora. Niin, ehkäpä hiukan vanhemmaksi; pikkuruikkuisen vain; ei ollenkaan paljon. (keskeyttää äkkiä puhettansa, vakaasti.) No, mutta minua hupsua kun istun tässä ja lavertelen! Armas Kristiina-kulta, voitko antaa minulle anteeksi?
Rouva Linde. Mitäs tarkoitat, Nora?
Nora (hiljaan.) Kristiina-raukka, olethan tullut leskeksi.
Rouva Linde. Niin, kolme vuotta takaperin.
Nora. Oh, tiesinhän minä sen; luinhan minä sen sanomissa. Oi, Kristiina, usko minua, minä aioin monta kertaa kirjoittaa sinulle siihen aikaan; vaan yhä lykkäsin minä sen toistaiseksi ja yhä tuli sille jotakin estettä.
Rouva Linde. Armas Nora, sen minä käsitän aivan hyvin.