Helmer. Oh, se on kauhistavaa. Näin voit sinä laiminlyödä pyhimmät velvollisuutesi.
Nora. Mitä sinä siis luet minun pyhimpiin velvollisuuksiini?
Helmer. Ja sitä minun on tarvis sanoa sinulle! Eivätkö ne ole velvollisuudet miestäsi ja lapsiasi kohtaan?
Nora. Minulla on toisia yhtä pyhiä velvollisuuksia.
Helmer. Niitä sinulla ei ole. Mitä velvollisuuksia ne olisi.
Nora. Velvollisuudet itseäni kohtaan.
Helmer. Sinä olet ennen kaikkea vaimo ja äiti.
Nora. Sitä en enää usko. Uskonpa olevani ennen kaikkea ihminen minä yhtähyvin kuin sinäkin, — taikka ainakin, että minun tulee koittaa siksi tulla. Tiedän kyllä, että useimmat sanovat sinun olevan oikeassa, Torvald ja että jotakin senmoista löytyy kirjoissa. Mutta minä en kauemmin voi tyytyä siihen, mitä useimmat sanovat ja mitä kirjoissa luetaan. Minun tulee itsen ajatella näitä asioita, ja kokea saada niistä selvää.
Helmer. Etkö tietäisi asemaasi omassa kodissasi? Eikös sinulla semmoisissa kysymyksissä ole luotettavaa ohjajaa? Eikös sinulla ole uskontoa?
Nora. Ah, Torvald, enhän minä oikein tiedä mitä uskonto onkaan.