Helmer. Mitä sinä sanot!
Nora. Enhän muuta tiedä, kuin minkä pappi Hansen sanoi silloin kuin kävin rippikoulua. Hän sanoi uskonnon olevan sitä ja sitä. Kun minä joudun pois tästä kaikesta ja pääsen yksinäisyyteen, niin tahdon ottaa senkin asian tutkiakseni. Tahdon nähdä, oliko oikein, mitä pappi Hansen sanoi, tahi ainakin, onko se oikein minulle.
Helmer. Oh, semmoistapa ei ole kuultu niin nuorelta vaimolta! Vaan ellei uskonto voi saattaa sinua oikealle tielle, niin anna minun toki herättää sinun omaa tuntoasi. Sillä siveyden tuntoa sinulla kumminkin on? Taikka, vastaa minulle, — eikö sinulla sitäkään liene?
Nora. Niin, Torvald, siihen en osaa vastata. Enhän minä ollenkaan sitä tiedä. Minä olen aivan hämilläni semmoisissa asioissa. Sen vain tiedän, että minulla on peräti toisenlainen käsitys moisista asioista kuin sinulla. Nyt kuulen myös että lait ovat toisenlaiset kuin miksi minä ne luulin; vaan että ne lait olisivat oikeat, sitä en mitenkään voi saada päähäni. Vaimolla niin muodoin ei olisi oikeutta säästää vanhaa, kuoleman kielissä olevaa isäänsä tahi pelastaa miehensä henkeä! Sitä minä en usko.
Helmer. Sinä puhut kuin lapsi. Sinä et ymmärrä sitä yhteiskuntaa, missä sinä elät.
Nora. En, en sitä ymmärrä. Vaan nyt tahdon sitä tutkia. Minun tulee koittaa saada selvää siitä kumpi on oikeassa, yhteiskuntako vai minä.
Helmer. Sinä olet sairas, Nora; sinulla on kuume; luulenpa melkein ettäs olet kadottanut järkesi.
Nora. En ole koskaan ennen tuntenut olevani niin selvä-järkisen ja asiastani vissin kuin tänä yönä.
Helmer. Ja selväjärkisenä ja asiastasi vissinä hylkäät sinä miehesi sekä lapsesi?
Nora. Niin; sen teen.