Nora. Niin; olihan meillä rahat; ja lääkärit kiiruhtivat matkaamme. Niin läksimme kuukautta myöhemmin.
Rouva Linde. Ja miehesi tuli aivan terveenä takaisin.
Nora. Terveenä kuin tervakanto.
Rouva Linde. Mutta — tohtori?
Nora. Kuinka?
Rouva Linde. Olipa minusta kuin piika olisi sanonut tohtoriksi sitä herraa, joka tuli tänne samalla kertaa kuin minäkin.
Nora. Niin, se oli tohtori Rank; vaan hän ei käy täällä sairasta katsomassa; hän on meidän lähin ystävämme ja pistäytyy täällä ainakin kerta päivässä. Ei, Torvald ei ole ollut hetkeäkään sairaana sen koommin. Ja lapset ovat terveinä ja raittiina ja minä myös. (Kavahtaa ylös ja taputtaa käsiänsä.) Voi kuitenkin, Kristiina, ompa toki eriskummaisen hauskaa elää ja olla onnellisena! — — Oh, mutta ompa kumminkin pahasti minulta tehty; — minä vain puhun omista asioistani. (Käy jalkajakulle istumaan aivan rouva Linden lähelle ja panee käsivartensa hänen polvillensa.) Oi, älä suutu minuun! — Sano minulle, onko todellakin totta, ettet sinä rakastanut miestäsi? Miksikä hänen sitten otit!
Rouva Linde. Äitini eli vielä; ja hän makasi vuoteen omana sairaana ja tarvitsi apua. Olipa vielä kaksi nuorempaa veljeä minulla hoidettavana. Minusta ei olisi ollut oikein tehty hyljätä hänen tarjoustaan.
Nora. Ei, ei, sinä saatat olla oikeassa. Hän oli siis rikas siihen aikaan?
Rouva Linde. Hän oli hyvin hyvissä varoissa, luulenma. Mutta ne oli epävarmoja toimia. Hänen kuoltuansa meni kaikki kumoon ja siinä ei jäänyt mitään jäljelle.