Nora. Entäs sitten —?
Rouva Linde. Niin, sitten olen minä hankkinut elatustani pitämällä pikku kauppaa ja pikkulasten koulua ja mitä milloinkin on ollut tarjona. Kolme viimeksi kulunutta vuotta ovat olleet minulle kuin yksi ainoa pitkä työpäivä eikä lepoa ollenkaan. Nyt se on päättynyt, Nora. Äiti-raukkani ei enää tarvitse minua, sillä hän on muuttanut manalaan. Eikä pojatkaan; ne ovat saaneet paikan ja voivat nyt elättää itseänsä.
Nora. Kuinka se mahtaa tuntua helpolta sinusta —
Rouva Linde. Eipäs niinkään; ainoastaan sanomattoman tyhjältä. Ei ole enää ketään, jonka vuoksi eläisin. (Nousee levotonna.) Sen tähden en enää kärsinyt olla tuossa syrjäisessä pikku kaupungissa. Täällä kai mahtanee olla helpompi löytää jotakin, joka voi antaa työtä tarpeeksi asti ja kiinnittää ajatukseni. Jos vain olisin niin onnellinen, että saisin vakinaisen paikan, jotakin konttorityötä —
Nora. Mutta, Kristiina, se on niin kauhean rasittavaa; ja sinä näytät jo niin rasittuneelta edeltäpäin. Olisi paljoa parempi sinulle, jos voisit lähteä johonkin kylpypaikkaan.
Rouva Linde (menee ikkunalle.) Minulla ei ole isää, joka voisi lahjoittaa minulle matkarahat, Nora.
Nora (nousee ylös.) Oh, älä suutu minuun.
Rouva Linde (kääntyy häneen.) Nora-kulta, älä sinä suutu minuun. Sepä se on pahinta minun tilassani, että se synnyttää niin paljon mielikarvautta. Ei ole ketään, jonka puolesta työtä tekisit; ja kumminkin on pakko ottaa vaari kaikesta. Täytyyhän sitä elää; ja niin muutut itsekkääksi. Kun sinä kerroit minulle kuinka onnellisesti teidän tilanne oli parantunut — voitko uskoa sitä? — minä en iloinnut siitä niin paljon sinun puolestasi, kuin omasta puolestani.
Nora. Kuinka niin? Oh, minä ymmärrän. Sinä arvelet, että Torvald ehkä voisi tehdä jotakin sinun eduksesi.
Rouva Linde. Niin, sitä minä ajattelin.