Nora. Ja sen hän tekeekin, Kristiina. Jätä se asia minun huolekseni; minä panen asian alkuun niin hienosti, niin hienosti, — keksin jotakin rakkahaista, joka on oikein mieliksi hänelle. Oh, minä tahdon niin sydämmellisen kernaasti olla sinulle avullisna.
Rouva Linde. Kuinka kauniisti on sinulta tehty, Nora, että niin harrastat minun asiatani, — kahta kauniimmasti sinulta, joka itse niin vähän tunnet elämän tuskaa ja vaivaa.
Nora. Minä —? Minäkös niin vähän tuntisin —?
Rouva Linde (hymyillen.) No, Herran nimessä, nuo vähäiset käsityöt ja muut semmoiset. — Sinä olet lapsi, Nora.
Nora (keikahuttaa päätänsä ja astuu yli lattian.) Sitäpä ei sinun pitäisi sanoa noin suurennellen.
Rouva Linde. Vai niin?
Nora. Sinä olet niinkuin nuo muut. Te luulette kaikki, ettei minusta ole mihinkään oikein vakavaan —
Rouva Linde. No, no —
Nora. — etten ole kokenut mitään tässä matoisessa maailmassa.
Rouva Linde. Armas Nora, vastahan sinä kerroit minulle kaikki vastuksesi.