Nora. Pyh, — noita vähäpätöisiä! (hiljaan). Minä en ole puhunut sinulle siitä suuresta asiasta.
Rouva Linde. Mikä suuri asia? Mitäs tarkoitat.
Nora. Sinä ylenkatsot minua peräti, Kristiina; vaan sitä sinun ei pitäisi tehdä. Olet kai ylpeä siitä, ettäs niin raskaasti ja kauvan olet tehnyt työtä äitisi puolesta.
Rouva Linde. Minä kyllä en ylenkatso ketään. Vaan se on totta: minä olen sekä ylpeä että iloinen, kun ajattelen, että minulle oli suotu tehdä äitini loppuijän senkin verran huolettomaksi.
Nora. Ja olet myös ylpeä, kun ajattelet, mitä olet tehnyt veljiesi eduksi.
Rouva Linde. Siihen, näyttää minusta, on minulla syytä.
Nora. Niin minustakin. Mutta nyt saat kuulla jotakin, Kristiina. Minullakin on jotain, josta saatan olla ylpeä ja iloinen.
Rouva Linde. Sitä en epäile. Vaan mitä sinä tarkoitat?
Nora. Puhu hiljaan. Ajatteles, jos Torvald kuulisi sen! Sitä hänen ei pidä saada millään muotoa —; sitä älköön kukaan saako tietää, Kristiina; ei kukaan paitse sinua.
Rouva Linde. Mutta mikä se sitten on?