Helmer. Niin, uudelta vuodelta alkaen; mutta koko neljännes vuotta kuluu ennenkuin palkka saadaan.
Nora. Hui, hai; voimmehan lainata siksi aikaa.
Helmer. Nora! (menee hänen luoksensa ja nipistelee leikitellen häntä korvasta.) Onko kevytmielisyys nyt ulkona kummittelemassa? Olettakaamme, että minä tänäpänä lainaan tuhatta kruunua ja sinä tuhlaisit ne jouluviikolla ja minä sitten uuden vuoden aattona saisin katonpaanun päähäni ja jäisin siihen paikalle. —
Nora (sulkee kädellään hänen suunsa.) Oh hyi; älä puhu niin ilkeästi.
Helmer. Niin, olettakaamme että niin tapahtuisi — mitäs sitten?
Nora. Jos jotakin niin pahaa sattuisi, niin olisipa melkein yhdentekevää oliko minulla velkaa vai ei.
Helmer. Entäs ne, joilta minä olin lainannut?
Nora. Ne? Kukas niistä huolisi! Vento-vieraitahan ne ovat.
Helmer. Nora, Nora, sinä olet vaimo! Vaan leikkipuhe sikseen, Nora; sinä tiedät, mikä minun ajatukseni on tässä asiassa. Ei velkaa! Eikä koskaan lainata! Siihen tulee jotakin ahdistavaa, ja siis myöskin jotain epäkaunista siihen kotiin, joka perustetaan lainalle ja velalle. Nyt olemme kumpikin miehuullisesti kestäneet aina tähän päivään saakka; ja sitä tahdomme myös tehdä sen lyhyen ajan, jona sitä vielä tarvitaan.
Nora (menee kakluuniinpäin.) Niin, niin, niinkuin tahdot, Torvald.