Nora. Vaan nyt on tyttäresi varmaan unohtanut sinut.
Lapsenpiika. Eipä niinkään. Kirjoittihan hän minulle kirjeen, sekä silloin kun pääsi ripille että silloin kun meni naimisiin.
Nora (kavahtaa hänelle kaulaan.) Vanha Anna-Maija, sinä olit hyvä äiti minulle, kun olin piennä lapsena.
Lapsenpiika. Eihän pikku Nora-paralla ollutkaan mitään muuta äitiä, paitsi minua.
Nora. Ja jos ei minun pikkuisillani olisi ketään toista, niin tiedän että sinä — — Joutavia, joutavia. (avaa vakan.) Mene lasten luokse. Minun nyt täytyy —. Huomenna saat nähdä, kuinka kauniiksi laitan itseni.
Lapsenpiika. Niin, eipä koko baalilla tule olemaan ketään niin kaunista kuin meidän Nora-rouva. (hän menee vasemmanpuoliseen kamariin.)
Nora (rupee ottamaan vaatteita ulos vakasta, mutta viskaa pian kaikki pois.) Voi, jospa uskaltaisin lähteä ulos! Kunhan vaan ei tulisi ketään. Kunhan vaan ei sillä aikaa tapahtuisi mitään täällä kotona. Hullutusta! eihän nyt tule ketään. Ei huoli vaan ajatella. Annas kun harjaan käsiturvaani. Sieviä sormikkaita, sieviä sormikkaita! Pois se mielestä, pois se mielestä! Yks, kaks, kolme, neljä, viis, kuus — (huudahtaa:) Ah, tuossa he tulevat — (rientää ovelle päin, vaan seisahtuu kahdamielin.)
Rouva Linde (tulee etuhuoneesta, jossa on riisunut päällys-takkinsa.)
Nora. Ah, sinäkös se olet, Kristiina? Eihän vaan liene ketään muuta tuolla ulkona? — Voi, kuinka hauska, ettäs tulit.
Rouva Linde. Kuulin sinun käyneesi ylhäällä minua kysymässä.