Nora. Mitä minulta tahdotte?
Krogstad. Tahdoinpa vaan nähdä, kuinka te voitte, rouva Helmer. Olette näet olleet mielessäni koko päivän. Onpa myös velkojen sisään-ajajalla, nurkkakirjurilla, — sanalla sanoen, tämmöiselläkin miehellä kuin minä hiukkasen sitä, mitä sanotaan sydämmeksi.
Nora. Osoittakaa se sitten; muistakaa minun pienet lapseni.
Krogstad. Oletteko te ja teidän miehenne muistaneet minun lapsiani? Mutta se voi nyt olla ykskaikki. Sen vain arvelin sanoa teille, ettei teidän huoli antaa tämän asian liioin rasittaa mieltänne. Ensiksikin minä en aio vetää sitä oikeuteen.
Nora. Ette suinkaan; eikö niin; senhän tiesin.
Krogstad. Voihan koko asia tulla laitetuksi kaikessa sovinnossa; sen ei ollenkaan tarvitse päästä koko maailman tiettäväksi; se jääpi meidän kolmen kesken.
Nora. Minun mieheni ei pidä koskaan saada tietoa tästä.
Krogstad. Milläs te tahdotte sitä estää? Voitteko kenties vielä suorittamatta olevan velan maksaa?
Nora. En, en nyt kohta.
Krogstad. Vai onko teillä kenties mitään keinoa näinä päivinä saada rahat kokoon?