HILDE (tähystää eteensä). Se mahtoi olla jännittävää.
SOLNESS. Melkein vastustamatonta. Suorastaan voittamatonta. Sillä silloin näytti se minusta niin helpolta ja yhdentekevältä. Minä tahdoin, että sen piti tapahtua talviseen aikaan. Vähää ennen päivällistä. Minun piti muka olla ulkona ajeluttamassa hiukan Alinea pukkireellä. Palvelijat kotona, he olivat muka lämmittäneet kovasti uuneja.
HILDE. Tietysti, sillä olihan sellaisena päivänä kova pakkanen?
SOLNESS. Aivan viiltävä — niinkuin tavallisesti siihen aikaan, ja palvelijat tahtoivat, että Alinella piti olla oikein hyvä ja lämmin kotiin palatessa.
HILDE. Sillä tietysti hän on yleensä viluinen.
SOLNESS. Sitä hän on, ja sitten piti meidän nähdä savu kotimatkalla.
HILDE. Ainoastaan savu?
SOLNESS. Ensin savu. Mutta kun me tulimme muka puistoportille, niin koko vanha talo-rämä loimusi jo liekkien vallassa. Sillä tavoin minä sitä ajattelin.
HILDE. Mutta, hyvä Jumala, ettei sen pitänyt tapahtua juuri sillä tavoin!
SOLNESS. Niin, ihmetelkääpä sitä, Hilde.