HILDE (kärsimättömänä iskee polveensa). Se savupiipun halkeama siis!
SOLNESS. Minä olin huomannut sen halkeaman jo kauan, kauan ennenkuin tuli pääsi irti. Joka kerta, kun kävin ullakolla, katsoin oliko se siinä vielä.
HILDE. Ja se oli?
SOLNESS. Oli, sillä kukaan muu ei siitä tiennyt.
HILDE. Ettekä Te puhunut siitä kenellekään?
SOLNESS. En: en puhunut.
HILDE. Ettekä aikonut savupiippua korjatakaan?
SOLNESS. Aioin kyllä, — mutta siitä ei tullut mitään. Joka kerta kun aioin siihen ryhtyä, tuntui aivan kuin jokin käsi olisi työntynyt väliin. En vielä tänään, ajattelin. Huomenna kyllä. Ei siitä tullut mitään.
HILDE. Mutta miksi Te sitten sillä tavoin kuhnustelitte?
SOLNESS. Siksi, että päässäni pyöri omituisia tuumia. (Pitkään ja hillitysti.) Sen pienen mustan halkeaman avulla, joka oli savupiipussa, saatoin minä ehkä päästä siivilleni — rakentajana.