ROUVA SOLNESS. Ihanko totta? Yhä vielä? Minä kun en käy siellä juuri koskaan.
HILDE (tullen lähemmäksi). Kuinka sanoitte? Ettekö Te lehahda puutarhaan jok'ikinen päivä?
ROUVA SOLNESS (heikko hymy huulilla.) Minä en "lehahda" yleensä minnekään. Nykyisin enää.
HILDE. Mutta ettekö kuitenkin silloin tällöin mene alas ihailemaan kaikkea kaunista, mitä siellä on?
ROUVA SOLNESS. Se on tullut minulle niin vieraaksi, kaikki. Minua melkein peloittaa sitä nähdä.
HILDE. Omaa puutarhaanne?
ROUVA SOLNESS. Minusta tuntuu, ettei se ole minun enää.
HILDE. Oh, mitä tuo on —?
ROUVA SOLNESS. Ei ei, se ei ole minun. Se ei ole sellainen kuin isän ja äidin aikana. Ne ovat lohkaisseet niin surullisen paljon pois puistosta, neiti Wangel. Ajatelkaas, — ovat pirstoneet palstoiksi, — ja rakentaneet taloja vieraille ihmisille. Ihmisille, joita minä en tunne. Ja saattavat istua siellä ja katsella minua ikkunoista.
HILDE (kirkas ilme kasvoillaan). Kuulkaas, rouva Solness?