SOLNESS. En.
TOHTORI HERDAL. Minkä ihmeen tähden Te ette sitä tee?
SOLNESS (katsoo tohtori Herdaliin lujasti ja sanoo hillitysti). Sentähden, että minusta tuntuu ikäänkuin — ikäänkuin jonkinlaiselta terveelliseltä itseni kiduttamiselta, se nimittäin, että annan Alinen tehdä itselleni vääryyttä.
TOHTORI HERDAL (pudistaen päätään). Tästä minä en ymmärrä tuon taivaallista.
SOLNESS. Niin, katsokaas, — sillä se on hiukan kuin loppumattoman, suunnattoman velan lyhennystä.
TOHTORI HERDAL. Velan vaimollenne?
SOLNESS. Niin. Ja sehän keventää mieltä. Saa hengähtää edes hetkisen, ymmärrättekö?
TOHTORI HERDAL. En, jumaliste, en rahtua —
SOLNESS (keskeyttää, nousee jälleen paikaltaan). No, niin niin, — emme nyt puhu siitä enää. (Kuljeksii edestakaisin, palaa äskeiselle paikalleen ja pysähtyy pöydän ääreen. Katselee tohtoriin tyynesti hymyillen). Te luulette kai saaneenne minun nyt oikein luisuvalle pinnalle, tohtori?
TOHTORI HERDAL (hiukan harmissaan). Luisuvalle pinnalle? Tästäkään en ymmärrä mitään, herra Solness.