SOLNESS. Niin monta kuin vain tahdotte.
HILDE (käännähtää nopeasti Solnessiin päin, silmissään jälleen kimaltava, iloinen ilme). No näittekös, että viimeinkin sain teidät sen myöntämään.
SOLNESS (vetäen suutaan hymyyn). Niin, ajatelkaas mokoma, — että minä voin sellaisen unohtaa.
HILDE (tullen jälleen hiukan nyrpeäksi, väistyy kauemmaksi Solnessista). Oh. Te kai olette suudellut eläissänne niin monta, sen arvaan.
SOLNESS. Ei, sitä Teidän ei pidä minusta uskoa. (Hilde asettuu nojatuoliin. Solness seisoo nojaillen keinutuolin selustaan. Katselee tarkkaavasti neiti Wangeliin.) Neiti Wangel?
HILDE. Niin?
SOLNESS. Kuinka se nyt olikaan? Miten kävi sitten tämän asian, — tämän meidän keskisen?
HILDE. Eihän siitä sen enempää tullut. Sen kai hyvin tietänette. Sillä sittenhän tulivat toiset vieraat, ja sitten, — uh!
SOLNESS. Aivan niin! Toiset tulivat. Ihme, että olen senkin voinut unohtaa.
HILDE. Oh, totta puhuen Te ette ole unohtanut mitään. Ainoastaan hiukkasen hävennyt. Ei suinkaan ihminen sellaista unohda, sen tiedän.