SOLNESS. Löytääkseni jälleen jotakin — jotakin sellaista, elettyä, jonka olin unohtanut, siltä tuntui. Mutta josta en mitenkään päässyt perille, mitä se oli.
HILDE. Olisitte pistänyt nenäliinanne solmuun, rakennusmestari.
SOLNESS. Silloin taas olisin mietiskellyt, mitä varten se solmu oli tehty.
HILDE. Niin, niin, sellaisiakin peikkoja taitaa maailmassa olla.
SOLNESS (nousee hitaasti). Oli siunatun hyvä, että Te tulitte minun luokseni.
HILDE (katsoo syvästi Solnessiin). Oliko se hyvä?
SOLNESS. Sillä minä olen ollut täällä niin yksin. Ja tuijottanut iki-avuttomana joka asiaa. (Hiljaisemmalla äänellä.) Minäpä tunnustan Teille, — minä olen alkanut niin peljätä, — kauheasti peljätä nuorisoa.
HILDE (puhaltaen huultensa välitse halveksivasti). Pyh, — mitä nuorissa on pelkäämistä.
SOLNESS. On, juuri heissä. Siksi minä olen sulkeutunut lukittujen ovien taakse. (Salaperäisesti.) Tietäkää, että nuoriso aikoo tulla jyskyttämään minun oveeni! Se murtautuu sisään.
HILDE. Minun mielestäni Teidän pitäisi mennä ulos ja avata ovi nuorisolle.