SOLNESS. Oh, ei hullumpi miehekseen. Minun tarpeihini, kyllä —
HILDE. On varmaan! Hän on tavattoman etevä.
SOLNESS. Luuletteko sen huomaavanne piirustuksista?
HILDE. Pyh, — variksenvarpaita! Mutta kun hän kerran on ollut Teidän opissanne, niin —
SOLNESS. Oho, senkö vuoksi —. Niitä on paljon, jotka ovat olleet minulla opissa. Ja heikkoja heistä on silti tullut.
HILDE (katselee Solnessiin ja pudistelee päätänsä). Ei, vaikka surma perisi, minä en ymmärrä, että te voitte olla niin tuhma.
SOLNESS. Tuhma? Olenko minä sitten niin kovin tuhma?
HILDE. Kyllä, sitä te todella olette. Että te viitsitte uhrata aikaanne opettaaksenne noita nuoria nulikoita, se minua —
SOLNESS (hätkähtää). Entä sitten? Ja miksi se ei kelpaisi?
HILDE (nousee, puolittain vakavasti, puolittain hymyillen). Hyi sellaista; ei toki, rakentaja! Mitä se toimittaa! Kenelläkään muulla kuin Teillä ei pitäisi olla lupaa rakentaa. Teidän pitäisi saada tehdä sitä aivan yksin. Tehdä itse kaikki. Nyt sen saitte kuulla.