FALK.
Äitinne silloin pöydän takaa nyökkäs: »Juo, Svanhild, tee näät joskus jäähtyykin!» Te joitte teenne iljettävän, haalean, kuin nuoret, vanhat juo tuon juoman vaalean. Mut Svanhild nimen jäin ma valtahan; Völsungatarun muistin kaamean, sen heimot laajat, joiden hurme kasti tannerta, ulottuivat meihin asti; näin hahmossanne toisen Svanhildin, tään ajan mukainen vain oli muoto. Vuoks valheen tauotkoon nyt veren vuoto, on joukot väsyneet jo taistoihin; mut rikos aikamme jos pilkkaa lakia, käy syytön kuoloon suvun synnin takia.
SVANHILD
hienolla ivalla.
Kuvia julmia noin vois ei luulla teehöyryn herättävän elohon; mut Teille henkein ääntä siellä kuulla ei ihme, missä henki vaiti on.
FALK
liikutettuna.
Miks nauraa, välkkyy kyyneleiden vuo pilkkanne takaa, — hyvin nään ma nuo. Maan tomuun vaipua he Teidän suo, saveksi sotkee, jonka muodot muuttuu, nyt tuhattaiturit kun työhön puuttuu, he kömpelösti kaiken esiin tuo. Maailma jäljittelee taivaan Isää, *kuvansa mukaan* Teidät uudeks luo se; se muovaa, muuttaa, poistaa sekä lisää. *Valmiina* vihdoin jalustalle tuo se riemuiten Teidät: Kaavat täyttää hän! Hän henkii rauhaa kiven viileän! Kun lamput, kruunut luovat häneen valon, hän sopii koristeeksi koko talon!
Tarttuu intohimoisesti hänen käteensä.
Jos henkisesti Teidän täytyy kuolla, sit' ennen *eläkää*! *Mun* olkaa vaan; pian kultahäkkiin Teidät suljetaan. Maailmannainen viihtyy hyvin tuolla, mut naisellisuus, jota rakastan, pois kuihtuu. Silloin kauas karkkoan; mut *täällä* alkoi elon kukkain kuu, — tääll' lehvään puhkes laulujeni puu; sain siivet; — luottaa jos voin Teihin yhä, tääll' laulun lahja mulle kasvaa pyhä!