Eilen. Näitte papin vaimon —
FALK.
*Hän* —?
GULDSTAD.
Juuri sytytti tuon liekin aimon. Ma monta vuotta häntä murehdin; ei ole sielussani unehtuva tuon nuoren, kauniin naisen pyhä kuva, min kerran keväässä ma kohtasin. Nyt käytte samaan uhkapelihin, Te sytytätte samat liekitkin, — senvuoksi huudan: Varokaa! — tuon kaltaiset raivoisat lieskat ovat väkivaltaiset!
FALK.
Teenhörppijoille julistanut oon ma uskoin, mi on epäilyistä vapaa —
GULDSTAD
täyttää ajatuksen.
Sen, että rakkaus aina uhmatkoon murhetta, tuskaa, ikää, muiden tapaa. Se ehkä lienee totuus totisin, mut katsokaamme seikkaa toisinkin. Selittää *rakkautta* ei kukaan saata; mi aiheuttaa tuon uskon iloisen, ett' toinen *toisessa* saa *autuuden*, tuot' tiedä kukaan ei, mi polkee maata. Käytännön kysymys on *aviomme*, samaten *kihlauskin*, ystäväin; helposti toteen näyttää tilastomme, tuo että sopii juuri *tälle näin*. Lempemme tekee vaalin *vaistomaisen*, ei valitse se *vaimoa*, vaan *naisen*; hänestä ellei Teille *vaimoa* oo luotu —?