En koskaan vaimoksesi tulla voisi, sen näen nyt, sen tunnen, tiedän mä! Ma lemmen ilon saatoin sulle antaa, kautt' elon vakavuuden en sua kantaa.
Lähestyy ja lausuu kasvavalla hehkulla.
Hehkuimme kevätpäivän riemuiten, patjoille velttouden nyt ei saa hiipiä! Suo laulun vapaasti nyt käyttää siipiä joukossa jumalien nuorien! Vaikk' kaatui pursi päiväin tulevain, — jäi lauta veteen, — kuule neuvoain; sen avulla ui elon yrttitarhaan! Vajotkoon onni helmaan ulappain; saa *rakkautemme* sentään voiton parhaan, se pelastuu, ei kulje täällä harhaan!
FALK.
Ymmärrän sun! Mut erotakko näin! Kun aukee meille elo kaunis, suuri, — keskellä kevätilmain siintäväin, kun liittomme sai kasteen pyhän juuri!
SVANHILD.
Senvuoksi juur. Nyt alkaa lopun aatto, alentuu, mataloituu riemun saatto! Voi, kerran koittaa tilin hetkikin, kun käymme eteen suuren tuomarin, ja kun hän vaatii, Herra vanhurskas, aarrettaan, jonka lainas täällä meille — vastaamme: »Ansaita ei armoas, katosi meiltä kalleus elon teille!»
FALK
voimakkaan päätöksen vallassa.
Pois sormus!