*Rebekka* (hieman hymyillen). Eikö nyt ole jo melkein liian myöhäistä?
*Kroll*. Kieltämättä olisi ollut parempi ehkäistä tulva jo aikaisemmalla asteella. Mutta kuka osasi aavistaa mitä siitä tuli syntymään? En minä ainakaan. (nousee ja kävelee edestakaisin lattialla.) Niin, nyt ovat vihdoinkin silmäni auvenneet. Sillä nyt on kapinanhenki tunkeutunut kouluunkin.
*Rosmer*. Kouluun? Eihän toki sinun kouluusi?
*Kroll*. On niin, kun onkin: Minun omaan kouluuni. Mitäs siihen sanot! Minä olen saanut ilmi, että korkeimman luokan pojat, — se on, muutamat pojista — yli puolen vuotta keskuudessaan ovat pitäneet salaista yhdistystä, ja siinä he lukevat Mortensgårdin sanomalehteä.
*Rebekka*. «Välkyttäjää» —!
*Kroll*. Niin, eikö se mielestänne ole terveellistä ravintoa tuleville virkamiehille? Mutta ikävin puoli asiassa on se, että kaikki luokan lahjakkaat pojat ovat lyöttäytyneet yhteen ja kutoneet tämän vehkeilyksen minua vastaan. Vaan nahjukset ja toisvuotiset ovat pysyneet erillään.
*Rebekka*. Koskeeko se teihin sitte niin kipeästi, rehtori?
*Kroll*. Koskeeko se! Nähdessäni koko elämäni työtä noin ehkäistävän ja vastustettavan. (hiljemmin.) Sekin saisi, olla sinänsä, — olin melkein sentään sanoa. Mutta nyt tulee kaikista pahin. (katsahtaa ympärilleen.) Eihän täällä vaan kukaan kuuntele ovissa?
*Rebekka*. Ei, ei kukaan.
*Kroll*. Tietäkää siis, että eripuraisuus ja kapina on tunkeutunut minun oman kattoni alle. Minun omaan rauhalliseen kotiini. Turmelleet minulta perhe-elämän levon.