*Rosmer*. Onhan se ihan luonnollista. Pidimmehän me kumpikin niin paljo hänestä. Ja sekä Rebek — — sekä neiti West että minä tiedämme, että tunnollisesti teimme, mitä suinkin voimme, hänen, raukan, hyväkseen. Meidän ei tarvitse syyttää itseämme mistään. — Siksi minusta tuntuu vaan lempeältä ja vienolta muistellessani Beatea.
*Kroll*. Te rakkaat, kunnon ystävät! Vast'edes tulen joka päivä luoksenne.
*Rebekka* (istuu nojatuoliin). Niin, muistakaa nyt vaan pitää sananne.
*Rosmer* (vähän empien). Kuule, Kroll, — minä olisin hartaasti suonut, ett'ei kanssakäymisemme olisi koskaan keskeytynyt. Olethan sinä ollut aivan kuin luonnollinen neuvon-antaja minulle koko tuttavuutemme ajan. Aina ylioppilasvuosistani alkaen.
*Kroll*. No niin, ja sitä oikeuttani minä pidän suuressa arvossa. Onko nyt ehkä jotain erityistä —?
*Rosmer*. Minulla on paljon asioita, joista tahtoisin keskustella kanssasi oikein suoraan. Oikein avosydämmisesti.
*Rebekka*. Niin, eikö totta, herra Rosmer? Minusta se mahtaa tuntua hyvältä — vanhojen ystävien kesken —
*Kroll*. Oh, usko pois, minulla on vielä paljoa enemmän sinulle kerrottavaa. Nyt minä, näet, olen ruvennut toimivaksi valtiomieheksi, niin kuin kyllä tiedät.
*Rosmer*. Niin, niinhän sinä olet. Miten se oikein kävi?
*Kroll*. Minun täytyi, näetkös. Täytyi, niin vastahakoista kuin se olikin. Nyt ei kukaan saa seisoa velttona puustakatsojana. — Nyt, kun radikaalit niin surkeasti ovat saaneet vallan käsiinsä, — nyt on kiire tarpeen —. Siksi olen saanutkin pienen ystäväpiirimme kaupungissa liittymään lujemmin yhteen. Kiire on tarpeen, sanon minä!