*Johannes Rosmer*. Matami Helseth ilmoitti sen minulle jo.
(Rehtori Kroll on noussut.)
*Rosmer* (lempeästi ja vienosti, pudistaa hänen kättänsä). Tervetullut taloon taas, rakas Kroll. (panee kätensä hänen olkapäilleen ja katsoo häntä silmiin.) Sinä, rakas, vanha ystäväni! Sen minä kyllä tiesin, että välimme taas kerran oli tuleva entiselleen.
*Kroll*. Mutta, hyvä ihminen, — oletko sinäkin hautonut sitä mieletöntä luuloa, että jotain on tullut väliimme!
*Rebekka* (Rosmerille). Niin, ajatelkaas; — kuinka hauskaa, että se oli vaan harhaluulo.
*Rosmer*. Oliko se todellakin harhaluulo, Kroll? Mutta miksi sinä sitten vetäydyit kokonaan pois meistä?
*Kroll* (vakavasti ja puoliääneen). Siksi ett'en tahtonut elävällä itselläni tulla muistuttamaan sinua onnettomuutesi ajoista — ja hänestä, — jonka päivät päättyivät myllykoskessa.
*Rosmer*. Siinä ajattelet kauniisti. Olethan sinä aina niin hienotunteinen. Mutta siitä syystä sinun oli tarpeetonta pysyä poissa. — Tule, istukaamme sohvaan. (istuvat.) Ei, Beaten muisto ei suinkaan kiusaa minua. Me puhumme hänestä joka päivä. Hän on mielestämme vielä ikään kuin taloon kuuluva.
*Kroll*. Niinkö todellakin?
*Rebekka* (sytyttää lamppua). Niin, siltä meistä todellakin tuntuu.