*Rebekka*. Mutta minä olen Rosmersholman näkökannan alainen. — Nyt minun tulee sovittaa, mitä olen rikkonut.
*Rosmer* (katsoo häneen kiinteästi). Onko *se* nyt kantasi!
*Rebekka*. On.
*Rosmer*. Hyvä. Sitte olen minä meidän vapautuneen näkökantamme alainen.
Ei ole kukaan meidän tuomarimme. Ja siksi saamme itse istua oikeutta.
*Rebekka* (käsittää väärin hänen tarkoituksensa). Sekin vielä. Vielä sekin. Minun kuolemani vapauttaa kaikista paraimman sinussa.
*Rosmer*. Ooh, minussa ei ole enään mitään vapauttamista.
*Rebekka*. On kyllä. Mutta minä — minä olisin tästä lähin aivan kuin vesihirviö, vaan estelemässä ja pidättelemässä laivaa, jolla sinä riennät eteenpäin. Minun pitää mennä mereen. Tai jäisinkö tänne kitumaan ehkäistyä elämää. Miettimään ja suremaan onnea, jonka entisyyteni salpaa minulta? Paras on minun päästä pois, Rosmer.
*Rosmer*. Jos sinä menet — tulen minä kanssasi.
*Rebekka*. (hymyilee melkein huomaamattomasti, katsoo häneen ja sanoo).
Niin, tule — tule todistajaksi —
*Rosmer*. Minä tulen sinun kanssasi, minä sanon.