*Kroll* (tulee lattian poikki). Niin, rakas Rosmer, nyt tiedät, kuinka ajanhenki on heittänyt varjonsa sekä kotielämääni että virkatoimeeni. Enkö sitten vastustaisi tuota, turmiollista, kumoavaa, raastavaa ajanhenkeä joka aseella, minkä käsiini saan? Niin, niin, sen minä kyllä teen. Sekä kynälläni että kielelläni.
*Rosmer*. Toivotko sitte sillä tavalla saavasi jotain toimeen?
*Kroll*. Minä tahdon ainakin suorittaa asevelvollisuuteni kansalaisena. Ja minusta on jokaisen isänmaan-ystävän, jokaisen tosihyvää harrastavan miehen velvollisuus tehdä samoin. Näetkös — siksi oikeimmin olen tullutkin tän' iltana luoksesi.
*Rosmer*. Hyvä ystävä, mitä sinä tarkoitat —? Mitä minun pitää —?
*Kroll*. Sinun pitää auttaa vanhoja ystäviäsi. Tehdä samoin kuin me muutkin. Käydä käsiksi asioihin niin hyvin kuin voit.
*Rebekka*. Mutta, rehtori Kroll, tunnette te herra Rosmerin vastahakoisuuden tuollaisissa asioissa.
*Kroll*. Se vastahakoisuus hänen täytyy voittaa nyt. — Sinä et seuraa kylliksi ajan kysymyksiä, Rosmer. Täällä vaan homehdut historiallisten kokoelmiesi keskellä. Hyvänen aika — olkoot arvossaan sukutaulut ja muut muistiinpanot. Mutta aikamme ei sovellu sellaisille toimille — paha kyllä. Sinä et voi ajatella, millä kannalla asiat ovat joka puolella maatamme. Melkein joka ainoa käsite on mullistettu ylös-alaisin. Urostöitä tarvitaan, ennen kun kaikki hairahdukset saadaan taas pois raivatuiksi.
*Rosmer*. Samaa minäkin luulen. Mutta sellainen työ ei ollenkaan onnistu minulta.
*Rebekka*. Ja muuten minä luulen, että herra Rosmer on ruvennut katselemaan elämän oloja enemmän avosilmin kuin ennen.
*Kroll* (säpsähtäen). Enemmän avosilmin?