*Kroll* (antaa päänsä vaipua). Luopunut meistä. Johannes Rosmer luopunut.
*Rosmer*. Minä olisin ollut niin iloinen — niin sydämmestäni onnellinen siitä, mitä sinä kutsut luopumiseksi. Mutta kuitenkin tuntui niin tuskalliselta. Tiesinhän minä vallan hyvin, että tämä tuottaisi sinulle katkeraa surua.
*Kroll*. Rosmer, — Rosmer! Tämä oli ankarin isku! (katsoo häneen painuneesti.) Oi, että sinäkin tahdot liittää voimasi hävityksen ja turmeluksen työhön tässä onnettomassa maassa.
*Rosmer*. Vapauden työhön minä tahdon liittyä.
*Kroll*. Niin, sen kyllä tiedän. Niin sitä kutsuvat sekä villityt että villitsijät. Mutta uskotko sitte sen hengen, joka nykyään on myrkyttämäisillään koko yhteiskunnallisen elämämme, voivan vapauttaa meitä.
*Rosmer*. En minä liity vallalla olevaan henkeen. En kumpaankaan taistelupuolueesen. Minä koetan koota ihmiset joka puolelta. Yhdistää heistä niin monta ja niin hartaasti kuin suinkin voin. Minä tahdon elää ja uhrata kaikki elinvoimani yhtä ainoata tarkoitusta varten — luodakseni todellista kansallisuutta maahan.
*Kroll*. Vai ei sinusta *meillä* ole kylliksi kansallisuutta! Minä puolestani arvelen, että me jok'ainoa olemme soljumaisillamme alas sellaiseen liejuun, jossa muuten vaan rahvaan on tapana viihtyä.
*Rosmer*. Juuri sen vuoksi minä olen ajatellut kansallisuudelle todellisen tehtävän.
*Kroll*. Minkä tehtävän?
*Rosmer*. Jalostaa kaikki ihmiset maassamme aatelisiksi.