*Kroll* (nousee). Onko tuo puhe soveliasta papille?
*Rosmer*. Minä en ole enää pappi.
*Kroll*. Niin, mutta — lapsuutesi usko sitte —?
*Rosmer*. Sitä minulla ei enää ole.
*Kroll*. Sinulla ei ole —!
*Rosmer* (nousten). Sen olen hyljännyt. Minun täytyi hyljätä se, Kroll.
*Kroll* (liikutettuna, mutta maltillisena). Vai niin. — Niin, niin, niin. Toinen johtuu toisesta. Siksi sinä ehkä erositkin kirkon palveluksesta?
*Rosmer*. Niin tein. Kun pääsin selville itsestäni, — sain täyden varmuuden siitä, että se ei ollut mikään ohimenevä kiusaus, vaan jotain, josta en koskaan enää voinut enkä tahtonut päästä vapaaksi, — silloin erosin.
*Kroll*. Niin kauvan se siis jo on kuohunut sinussa. Emmekä me, — sinun ystäväsi, ole saaneet siitä, mitään tietää. Rosmer, Rosmer, — kuinka sinä voit meiltä salata niin surullista totuutta!
*Rosmer*. Minusta se oli asia, joka koski vaan minua itseäni. Enkä minä myöskään tahtonut tuottaa sinulle ja muille ystävilleni tarpeetonta surua. Ajattelin, että vast'edeskin voin oleskella täällä, niin kuin tähän asti, hiljaisuudessa, iloisena ja onnellisena. Päätin lukea ja tunkeutua kaikkiin noihin teoksiin, jotka ennen olivat olleet minulle lukittuja kirjoja. Koko sielullani antautua totuuden ja vapauden avaraan maailmaan, joka nyt on auvennut minulle.