*Kroll*. Luopunut. Joka sana sitä todistaa. Mutta minkä tähden sitte kuitenkin tunnustat tuon kavalan luopumisesi? Ja miksi juuri nyt?
*Rosmer*. Siihen olet itse minut pakottanut, Kroll.
*Kroll*. Minä? Olenko minä pakottanut sinut, —!
*Rosmer*. Kuullessani sinun rajusta menettelystäsi kokouksissa, — lukiessani niitä puheita, joita niissä pidit, — kaikkia sinun vihan puuskauksiasi niitä vastaan, jotka kuuluvat toiseen puolueesen, — sinun ivallisen turmion-tuomiosi vastustajillesi —. Oi, Kroll, — että sinä, sinä voit tulla sellaiseksi! Silloin selveni minulle järkähtämätöin velvollisuuteni. Ihmiset tulevat ilkeiksi nykyisen taistelun kestäessä. Täällä tarvitaan rauhaa ja iloa ja sovintoa mieliin. Sen vuoksi minä nyt julkisesti tunnustan itseni siksi mikä olen. Ja sitte minä tahdon koetella voimiani, minäkin. Etkö sinäkin — puolestasi — voisi yhtyä samaan, Kroll?
*Kroll*. En ikinä minä solmi liittoa yhteiskuntaa kumoavien voimien kanssa.
*Rosmer*. Niin, taistelkaamme sitte ainakin henkisillä aseilla, — koska taistelu on välttämätöin.
*Kroll*. Joka ei ole minun kanssani ratkaisevissa peruskysymyksissä, häntä minä en enää tunne. Enkä ole velkapää mihinkään sääliin.
*Rosmer*. Koskeeko tuo minuakin?
*Kroll*. Itse sinä olet rikkonut välimme, Rosmer.
*Rosmer*. Mutta *onko* tämä sitte rikkomista!