*Rebekka*. Niin, sinun ei olisi pitänyt vaijeta niin kauvan, Rosmer.
*Rosmer*. En itsekkään käsitä, kuinka voin olla niin raukkamainen.
*Rebekka*. Sitä uljaampaa sitte, että jyrkästi Matkasit entisyytesi —. (istuu lähelle häntä, tuolille pöydän viereen.) Mutta nyt kerron sinulle jotain, mitä olen tehnyt — ja josta et saa suuttua minuun.
*Rosmer*. Suuttua? Rakas ystäväni, kuinka voit luulla —?
*Rebekka*. Niin, sillä minä tein ehkä vähä omavaltaisesti, mutta —.
*Rosmer*. No, annappas kuulua sitte.
*Rebekka*. Eilen illalla, kun tuo Ulrik Brendel oli lähdössä, — annoin minä hänen mukaansa pari — kolme riviä Mortensgårdille.
*Rosmer* (vähän arvellen). Mutta hyvä Rebekka —. No, mitä sinä sitte kirjoitit?
*Rebekka*. Minä kirjoitin, että hän tekisi sinulle hyvän palveluksen, jos pitäisi vähä huolta tuosta onnettomasta ihmisestä ja auttaisi häntä, minkä voi.
*Rosmer*. Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, Rebekka. Sillä olet vaan vahingoittanut Brendeliä. Ja Mortensgård on mies, josta kernaimmin tahtoisin pysyä erilläni. Tunnethan sinä sen rettelön, joka minulla kerran on ollut hänen kanssansa.