*Rosmer*. Jos siihen aikaan olisin ollut samalla kannalla kuin nyt, olisin menetellyt säälivämmin tutkiessani erehdystänne.
*Mortensgård*. Sen minä uskon. Mutta nyt sitä ei enää voi auttaa. Te olette jo merkinnyt minut. Merkinnyt minut elinkaudekseni. Ette suinkaan te oikein tiedäkkään miltä merkittynä oleminen tuntuu. Mutta nyt saatte ehkä pian itse tuntea sen karvautta, herra pastori.
*Rosmer*. Minä?
*Mortensgård*. Niin. Sillä ettehän toki luule, rehtori Krollin ja hänen piirinsä koskaan antavan anteeksi sitä, että niin perin pohjin olette luopunut heistä? Ja «Isänmaasta» pitäisi tehtämän oikein kiivas nyt, sanotaan. Te voitte helposti tulla merkityksi mieheksi, tekin.
*Rosmer*. Minä tunnen olevani virheetöin yksityistoimissani. Elämääni ei kukaan pääse moittimaan.
*Mortensgård* (rauhallisesti hymyillen). Se oli rohkeasti sanottu, herra pastori.
*Rosmer*. Voi olla. Mutta minulla on oikeus puhua niin rohkeasti.
*Mortensgård*. Sittekkin, jos tutkitte omaa elämäänne yhtä perinpohjin kuin kerran tutkitte minun?
*Rosmer*. Tuon te sanotte niin kummallisesti. Mitä te sillä tarkoitatte?
Jotain erityistä asiaako?
*Mortensgård*. Niin, *yhtä* erityistä asiaa. Vaan yhtä ainoata. Mutta *siitä* taitaisi tulla hyvinkin kipeä juttu, jos ilkimieliset vastustajat saisivat siitä vihiä.