*Rosmer*. Minun vaimoltani! Oletteko *te* saanut kirjeen minun vaimoltani!
*Mortensgård*. Olen, olen minä saanut.
*Rosmer*. Koska?
*Mortensgård*. Rouva vainajan viimeisinä elinpäivinä. Siitä taitaa nyt olla noin puolitoista vuotta. Ja se kirje, se on kummallinen.
*Rosmer*. Tiedätte kai, että vaimoni oli sairasmielinen siihen aikaan?
*Mortensgård*. Niin, minä tiedän, että moni niin luuli. Mutta ei minusta mitään sellaista voinut kirjeestä havaita. Kun sanon kirjettä kummalliseksi, niin tarkoitan sillä muuta.
*Rosmer*. Ja mitä ihmettä minun vaimo-raukkani on tullut teille kirjoittaneeksi?
*Mortensgård*. Kirje on minulla kotonani. Hän alkaa jotenkin niin, että hän on suuressa tuskassa ja kauhussa. Sillä näillä seuduin on niin paljo ilkeitä ihmisiä, hän kirjoittaa. Ja ne ihmiset koettavat vaan tehdä teille harmia ja vahinkoa.
*Rosmer*. Minulle?
*Mortensgård*. Niin, niin hän sanoo. Ja sitte tulee kaikista kummallisin. Kerronko senkin, herra pastori?