*Rosmer*. Hyvä, koetelkaamme sitte. Me kaksi tahdomme olla *yksi*.
Elköön täällä enää missään olko tyhjää sijaa kuolleen jälkeen.
*Rebekka*. Minä — Beaten sijalle —!
*Rosmer*. Sitte olemme päässeet hänestä. Täydellisesti. Ikuisiksi ajoiksi.
*Rebekka* (hiljaa ja vavisten). Luuletko niin, Rosmer?
*Rosmer*. Sen täytyy tapahtua. Minä en voi, enkä tahdo käydä elämäni halki ruumis seljässä. Auta minua heittämään se luotani, Rebekka. Ja tukahuttakaamme kaikki muistot vapauteen, riemuun, intohimon liekkiin. Sinä olet oleva minulle ainoa vaimo, joka minulla koskaan on ollut.
*Rebekka* (tyyntyneenä). Elä enää koskaan ota tätä puheeksi. Minä en milloinkaan rupea vaimoksesi.
*Rosmer*. Kuinka! Et milloinkaan! Oo, etkö sitte luule voivasi ruveta minua rakastamaan? Eikö meidän ystävyydessämme jo ole vivahdus rakkaudesta!
*Rebekka* (panee kädet korvilleen, aivan kuin säikähtäneenä). Elä puhu noin, Rosmer! Elä sano sitä!
*Rosmer*. On on, — meidän suhteessamme *on* versova mahdollisuus. Ooh, minä näen kasvoistasi, että sinusta tuntuu myöskin siltä, eikö tunnu, Rebekka?
*Rebekka* (taas lujasti ja maltilla). Kuule minua. Sen sanon sinulle, — että ellet heitä tuota ajatustasi, lähden minä Rosmersholmasta.