*Rosmer*. Minä tarkoitan, että sellainen suhde, — kuin meidän siis, — eikö se sovi paraiten hiljaiseen, onnelliseen rauhan-elämään —?
*Rebekka*. Entä sitte!
*Rosmer*. Ja nyt minulle alkaa elämä täynnä taistelua ja levottomuutta, suuria mielenliikutuksia. Sillä minä *tahdon* elää elämäni, Rebekka! Minä en anna pöyristävien mahdollisuuksien kukistaa itseäni. Minä en salli kenenkään määrätä elinrataani, en elävien — enkä kenenkään muunkaan.
*Rebekka*. Ei ei, elä sallikkaan! Ole täydellisesti vapaa mies, Rosmer.
*Rosmer*. Mutta tiedätkö, mitä sitte tulee mieleeni? Etkö tiedä? Etkö huomaa, kuinka minä paraiten voin vapautua kaikista kalvavista muistoista — koko surullisesta entisyydestäni?
*Rebekka*. No —!
*Rosmer*. Asettamalla sitä vastaan uuden, elävän todellisuuden.
*Rebekka* (tavoitellen tuolin selkälautaa). Elävän —? Mitä — tarkoitat?
*Rosmer* (lähemmäksi). Rebekka, — jos nyt kysyn sinulta — tahdotko ruveta toiseksi vaimokseni?
*Rebekka* (silmänräpäyksen sanattomana, huudahtaa riemuiten). Sinun vaimoksesi! — Sinun? — Minä!