*Rosmer*. Oikeassa olet; se on raskasta. Raskasta, Rebekka. Mutta minä en voi muuta. Mitenkä minä sitte koskaan voittaisin sen!
*Rebekka* (tuolin takana). Luomalla itsellesi uusia suhteita.
*Rosmer* (säpsähtää, katsoo ylös). Uusia suhteita!
*Rebekka*. Niin, uusia suhteita ulkopuoliseen maailmaan. Rupeamalla elämään, toimeen ja työhön. Jättäisit tämän miettimisen ja ratkaisemattomien kysymysten punnitsemisen.
*Rosmer* (nousee). Uusia suhteita? (menee lattian poikki, seisahtaa oven luona ja palaa sitte takaisin.) Yksi kysymys johtuu mieleeni. Eikö se ole tullut sinunkin mieleesi, Rebekka?
*Rebekka* (hengittää vaikeasti). Sano minulle — — mikä — se on.
*Rosmer*. Miten luulet meidän suhteemme muuttuvan tämän jälkeen?
*Rebekka*. Minä luulen ystävyytemme kestävän — mitä tahansa tulleekkin.
*Rosmer*. Niin, en minä nyt juuri *sitä* tarkoita. Mutta eikö se, joka meidät heti alussa vei yhteen; — se joka sitoo meidät niin hartaasti toisiimme, — meidän yhteinen uskomme puhtaasen yhdys-elämään miehen ja naisen välillä —
*Rebekka*. Niin niin, — mitä siitä?