*Rosmer*. Luulen, — jos sen voi kestää. Päästä siitä. Voittaa sen.
*Rebekka*. *Voittaa* sinunkin juuri täytyy.
*Rosmer* (pudistaa, raskaasti päätään). Minä en koskaan voita sitä — täydellisesti. Ainiaksi kytee sielussani sama epäluulo. Sama arvelu. Minä en enää koskaan voi riemuita *siitä*, joka tekee elämän niin hurmaavan suloiseksi.
*Rebekka* (hiljemmin, tuolin selkälaudan takaa). Mitä sinä tarkoitat,
Rosmer?
*Rosmer*. Tyyntä, iloista viattomuuden tuntoa.
*Rebekka* (astuu askeleen taaksepäin). Niin, viattomuus. (pieni vaitiolo.)
*Rosmer* (nojaa kyynärpäitään pöytään; pää käsien nojassa, tuijottaa eteensä). Ja kuinka hän on osannut yhteen sommitella. Miten järkevästi hän on johtanut luulon luulosta. Ensin alkaa hän epäillä minun uskonnollisuuttani —. Kuinka hän juuri voi epäillä *sitä*? Mutta hän epäili. Ja epäilys kasvoi varmuudeksi. Ja sitte, — niin, sitte oli hänen niin helppo pitää kaikkea muuta mahdollisena. (oikaisee itsensä tuolissa ja työntää sormet kiivaasti tukkaansa.) Oi, näitä hurjia kuvitteluja. Minä en koskaan pääse niistä. Tunnen sen niin varmasti. Minä tiedän sen. Milloin tahansa kiitävät ne lymypaikoistaan muistuttamaan minulle vainajata.
*Rebekka*. Aivan kuin Rosmersholman valkea hevonen.
*Rosmer*. Niin, aivan niin. Vinhuen pimeyden halki. Hiljaisuudessa.
*Rebekka*. Ja tuollaisen onnettoman kuvittelu-kummituksen tähden päästäisit sinä käsistäsi virkeän elämän, juuri kun olet alkanut elää.