*Rosmer*. Et, et, tietysti. — Oi, mitä taistelua hän on mahtanut taistella. Ja taistellut ihan yksin. — Ja lopuksi sitte tuo liikuttava — meitä syyttävä voitto — myllykoskessa, (heittäytyy tuolille kirjoituspöydän eteen, nojaa kyynärpäänsä pöytään ja peittää kasvonsa käsillään).
*Rebekka* (lähestyy varovasti takaa päin). Kuuleppas nyt Rosmer. Jos voisit kutsua Beaten takaisin — luoksesi — Rosmersholmaan, — tekisitkö sen?
*Rosmer*. Oo, tiedänkö minä, mitä tekisin tai olisin tekemättä. Minä en voi ajatella, muuta kuin tuota yhtä ainoata asiaa, — jota ei voi parantaa.
*Rebekka*. Nyt olisit alkanut elää, Rosmer. Sinä olit jo alkanut. Olit vapauttanut itsesi täydellisesti, — kaikista. Sinusta tuntui niin iloiselta ja keveältä —.
*Rosmer*. Aivan niin, — siltä minusta tuntui, — nyt tulee tämä kalvava tuska —.
*Rebekka* (hänen takanansa, käsivarsin nojaten hänen tuoliinsa). Kuinka suloiselta tuntui, kun istuimme hämärissä tuolla alhaalla arkihuoneessa. Ja kun sitte yksin neuvoin sommittelimme uusia elämän tehtäviä. Sinä tahdoit omin käsin tarttua virkeään elämään, — nykyhetken virkeään elämään, — niinkuin sanoit. Kodista kotiin aijoit kulkea vapauttavana vieraana. Voittaa mielet ja tahdot puolellesi. Luoda aatelis-ihmisiä ylt'ympäri — yhä loitommalle. Aatelis-ihmisiä.
*Rosmer*. Iloisia aatelis-ihmisiä.
*Rebekka*. Niin — iloisia.
*Rosmer*. Sillä ilo, Rebekka, ilo se jalostaa mielet.
*Rebekka*. Etkö luule — tuskankin jalostavan? Suuren tuskan?