*Rosmer*. En voi muuta, Rebekka. En voi koskaan, vaikka kuinka tahtoisin, päästä tästä kalvavasta epäluulosta.
*Rebekka*. Vaaralliseksi voi tulla — noin herkeämättä seurata samaa tukalaa ajatusta.
*Rosmer* (kulkee edestakaisin levottomana ja ajatuksissansa). Minä olen mahtanut jollain tavalla ilmaista salaisuuteni. Hän ehkä havaitsi, kuinka minusta alkoi tuntua onnelliselta *sinun* tultuasi meille.
*Rebekka*. Mutta rakas Rosmer, vaikka niinkin olisi ollut —!
*Rosmer*. Saatpa nähdä — hän kyllä huomasi, että me luimme samoja kirjoja. Että me etsimme toistemme seuraa ja puhuimme yhdessä kaikista noista uusista asioista. Mutta minä en sittekkään käsitä sitä! Sillä minä olin niin varovainen säästääkseni häneltä katkeruutta Muistellessani niitä aikoja, tuntuu minusta, että koetin ikäänkuin henkeni kaupalla, pitää häntä ulkopuolella meidän elämäämme. Tai enkö minä koettanut, Rebekka?
*Rebekka*. Koetit, koetit ihan varmaan.
*Rosmer*. Ja sinä samoin. Ja kuitenkin —! Ooh, sitä on kauhea ajatella! Täällä hän siis — hän, sairasmielisessä rakkaudessaan — vaan aina vaiti — piti meitä silmällä — huomasi kaikki ja, — käsitti kaikki väärin.
*Rebekka* (väännellen käsiään). Oi, ett'en koskaan olisi tullut
Rosmersholmaan!
*Rosmer*. Oi, kun ajattelee, mitä hän on kärsinyt hiljaisuudessa! Mitä ilkeyksiä hän on sairaissa aivoissaan kutonut kokoon ja sovittanut meihin. — Eikö hän koskaan puhunut sinulle mitään, josta olisit voinut aavistaa tätä?
*Rebekka* (kiihkeästi). Minulle! Luuletko, että sitte olisin viipynyt täällä päivääkään sen jälkeen?