*Rosmer*. Kuinka minun on selittäminen Beaten kauhea syytös?
*Rebekka* (puhjeten sanoihin). Oi, elä puhu Beatesta! Elä ajattele enää
Beatea! Olithan jo niin hyvin vieraantunut hänestä, joka on kuollut.
*Rosmer*. Saatuani tämän tietää, on hän mielestäni taas tullut kauhistavan eläväksi.
*Rebekka*. Oi ei, — elä puhu siitä Rosmer! Elä puhu!
*Rosmer*. Puhun, Rebekka. Meidän täytyy koettaa päästä asian perille.
Kuinka hän on voinut saada päähänsä tuon onnettoman epäluulon?
*Rebekka*. Ethän toki itse alkane epäillä, oliko hän oikein heikkomielinen?
*Rosmer*. Alan niin, — se se juuri on, josta en enää voi olla ihan varma. Ja sitä paitsi, jos hän olikin —.
*Rebekka*. Jos hän olikin? Niin, mitä sitte?
*Rosmer*. Minä tarkoitan, mikä oli sitte lähin syy siihen, että hänen mielensairautensa muuttui heikkomielisyydeksi?
*Rebekka*. Oi, mitä hyötyä siitä on, että heittäyt tuollaisiin mietteisin!