*Rosmer*. Ja sitte palasit ylös takaisin —
*Rebekka*. Elä suutu siitä, rakas ystävä.
*Rosmer*. Tee sinä kaikki, mitä vaan itse pidät oikeana ja hyvänä. Onhan sinulla täysi vapautesi. — Mutta mitä nyt sanot, Rebekka —? Oo, en ole mielestäni vielä koskaan tarvinnut sinua niinkuin nyt.
*Rebekka*. Olemmehan me kumpikin olleet valmiit kestämään, mitä kerran oli tuleva.
*Rosmer*. Ei, ei, emme tätä?
*Rebekka*. Emmekö tätä?
*Rosmer*. Ajattelinhan minä tosin, että meidän kaunis, puhdas ystävyytemme joskus kyllä joutuisi tahran ja epäluulon alaiseksi. Mutta Krollia en peljännyt. Häneltä en ikinä olisi tällaista odottanut. Mutta kyllä noilta muilta, raakoine mielineen ja saastaisine silmineen. — Niin niin, minulla oli kyllin syytä, kateellisesti salatessani liittoamme ihmisiltä. Se oli vaarallinen salaisuus.
*Rebekka*. Oi, mitä me siitä huolimme, mitä kaikki nuo muut sanovat!
Tiedämmehän itse olevamme syyttömät.
*Rosmer*. Minä? Syytön? Niin, niinhän itsekkin luulin olevani — aina tähän päivään asti. Mutta nyt, — nyt Rebekka —.
*Rebekka*. Niin, mitä nyt?