*Rebekka*. Olen kuullut siitä puhuttavan. Mutta se tapahtui varmaankin paljoa ennen minun tänne tuloani.
*Matami Helseth*. Niin, tietysti. Mortensgård oli silloin aivan nuori. Ja olisihan sillä naisella pitänyt olla enemmän järkeä kuin hänellä. Hän olisi tahtonut mennä naimisiinkin, hän. Mutta eihän se käynyt päinsä. Ja kyllä hän siitä kärsiä sai. — Mutta sitte hän on paisunut mahtavaksi. Moni täällä tarvitsee nykyään *sitä* miestä.
*Rebekka*. Useammat alhaiset ihmiset kääntyvät kai kernaimmin häneen, kun ovat joutuneet pulaan.
*Matami Helseth*. Hm, kyllä ne vaan muutkin kuin alhaiset ihmiset — —.
*Rebekka* (vilkasee häneen salaa). Mitenkä?
*Matami Helseth* (sohvan luona, tomuttaa ahkerasti). Sellaisetkin ihmiset, joista sitä ei voisi edes uskoakkaan, neiti!
*Rebekka* (asettelee kasvia). Niin, te vaan arvelette, matami Helseth.
Sillä ettehän *te* voi olla ihan varma noista asioista.
*Matami Helseth*. Vai niin, vai luulette te, neiti, että minä en voi olla ihan varma. Voin niin, kun voinkin. Sillä — jos puhun suuni puhtaaksi — niin olen itse kerran vienyt kirjeen Mortensgårdille.
*Rebekka* (kääntyy). Eihän, — vai olette!
*Matami Helseth*. Olen kyllä; olen kun olenkin. Ja se kirje oli vielä kirjoitettu täällä Rosmersholmassa.