*Rebekka*. Oikeinko totta, matami?
*Matami Helseth*. Niin, toden totta. Ja hienolle paperille se oli kirjoitettu. Ja takapuolella oli hienoa, punaista lakkaa.
*Rebekka*. Ja teille se uskottiin vietäväksi. No, sitte ei ole vaikea arvata, keneltä kirje oli.
*Matami Helseth*. Noh?
*Rebekka*. Se oli tietysti jotain, jota rouva Rosmer-parka sairasmielisyydessään —
*Matami Helseth*. *Niin* sanotte te, neiti West, enkä minä.
*Rebekka*. Mutta mitä siinä kirjeessä sitte oli? Niin se on tosi — mistä te sen tietäisitte.
*Matami Helseth*. Hm, ehkä minä kuitenkin tiedän sen.
*Rebekka*. Sanoiko hän teille, mitä hän siihen kirjoitti?
*Matami Helseth*. Ei, ei hän sitä juuri tehnyt. Mutta kun Mortensgård oli lukenut kirjeen, alkoi hän kysellä minulta jos jotain, ristiin rastiin, niin että minä kyllä arvasin, mitä kirjeessä oli.