*Rebekka*. Eihän siellä mainita mitään nimeä.
*Rosmer*. Samahan se on. (lukee eteenpäin.) «jalon asian salakavaltajia» —. — «Juudaksia, jotka röyhkeästi julistavat langenneensa, kun vaan luulevat sopivimman ja — hyödyllisimmän hetken olevan käsissä». — «Julkea solvaus kunnioitettavien esi-isiensä muistolle» —. — «odottaen, että nykyhetken herrat palkitsevat heitä ansion mukaisesti.» (laskee sanoman pöydälle.) Ja noin he kirjoittavat minusta. He, jotka tuntevat minut entisistä ajoista ja niin hyvin. He eivät itsekkään usko tuota. He tietävät, että siinä ei ole ainoatakaan sanaa totta — ja sentään he kirjoittavat niin.
*Rebekka*. Siinä on vielä muutakin.
*Rosmer* (ottaa taas sanoman). — «on puolustuksena kehittymätön arvostelukyky» —. — «turmiollisen vaikutuksen alaisena, — ja on se vaikutus ehkä ulottunut aloille, joita emme vielä tahdo vetää yleisön arvostelun ja arvelujen alaisiksi» — (katsoo Rebekkaan.) Mitä tämä on?
*Rebekka*. Huomaathan, että sillä tarkoitetaan minua.
*Rosmer* (laskee sanoman kädestään). Rebekka, — näin tekevät epärehelliset miehet.
*Rebekka*. Niin, minusta he eivät ole Mortensgårdia paremmat.
*Rosmer* (kävelee edestakaisin lattiata). Täällä *tarvitaan* pelastusta. Kaikki mitä ihmiskunnassa on hyvää, menee turmioon, jos näin jatketaan. Mutta niin ei saa tapahtua! Oi, kuinka iloinen, — kuinka iloinen olisin, jos saisin ihmiset kuulemaan parempaa tässä inhoittavassa sekasorrossa.
*Rebekka* (nousee). Niin, eikö totta? Siinä sinulla on suuri ja jalo tehtävä, jonka hyväksi voit elää!
*Rosmer*. Ajatteles, jos minä voisin herättää heidät itsetuntoon. Saada heidät häpeämään omaa itseänsä ja katumaan. Johtaisin heidän lähestymään toisiansa suvaitsevaisuudessa — rakkaudessa, Rebekka.