*Rebekka*. Niin ryhdy siihen vaan kaikin voimin, niin saat nähdä onnistuvasi.
*Rosmer*. Minusta sen pitäisi onnistua. Oi, millaista riemua eläminen silloin olisi. Poissa olisi vihamielinen taistelu. Kilvan vaan riennettäisiin. Joka silmä tähdäten samaan päämaaliin. Tahdot, mielet pyrkien eteenpäin — ylöspäin, — kukin oman luontonsa määräämää tietä. Onnea olisi kaikkia varten, — kaikkien kautta (tulee katsahtaneeksi ulos, säpsähtää, painuu kokoon ja lausuu raskaasti:) Ah! Ei minun kauttani.
*Rebekka*. Ei —? Ei sinun kauttasi!
*Rosmer*. Eikä minua vartenkaan.
*Rebekka*. Oi Rosmer, elä anna tuollaisen epäilyksen herätä mielessäsi.
*Rosmer*. Onnen, rakas Rebekka — onnen ensi ehto on tyyni, iloisa, varma viattomuuden tunto.
*Rebekka* (tuijottaen eteensä). Niin, viattomuus —.
*Rosmer*. Ooh, sen puutetta et sinä käsitä. Mutta minä — —.
*Rebekka*. Sinä kaikista vähin!
*Rosmer* (osoittaa akkunaan päin). Myllykoski.