*Kroll*. Minäkö!
*Rebekka*. Niin, pannessanne hänet siihen luuloon, että hän oli syypää
Beaten kauheaan loppuun.
*Kroll*. Vai koski se siis kuitenkin häneen niin kovasti?
*Rebekka*. Sen voinette arvata. Niin hellä luonto kuin hänellä on —
*Kroll*. Minä luulin, että niin kutsuttu vapautunut mies olisi voittanut kokonaan arkatuntoisuuden. — Mutta siinäpä se on! — No niin — kyllähän minä sen oikeimmin jo tiesin. Noiden, seiniltä katseleväin miesten jälkeläinen ei pääse niin vaan irtautumaan siitä; mikä polvesta polveen on kulkenut suvussa perintönä.
*Rebekka* (katselee miettien eteensä). Johannes Rosmerilla on lujat juuret suvussansa. Se on varma se.
*Kroll*. Niin, ja se teidän olisi pitänyt muistaa, jos teissä olisi ollut myötätuntoisuutta häneen. Mutta ette suinkaan te osannut sitä muistaakkaan. Ovathan teidän edellytyksenne niin perin erillaiset kuin hänen.
*Rebekka*. Mitä edellytyksiä te tarkoitatte?
*Kroll*. Minä tarkoitan sukukannan, — alkuperän edellytyksiä, neiti
West.
*Rebekka*. Vai niin. Niin, se on kyllä totta, minä olen hyvin halpaa sukua. Mutta kuitenkin —